Aikani Sierra Leonessa alkaa tällä erää loppua. Ystäväni Sanna Junttu, jonka lippurahat ovat olleet lentoyhtiöllä ensimmäisestä covid-keväästä asti, tuli vieraakseni täksi pääsiäiseksi. Halusin nähdä hänen kanssaan Sierra Leonea turistin silmin. Toki näytin hänelle myös kouluja ja juhlia, opettaja kun on. Teimme matkan pohjoiseen kansallispuistoon, miltei Guinean rajalle. Matkassa mukana olivat työtoverini Jinnah ja toki kuskini Moses.
Sierra Leonen tiet, joita pajapuuhissani olen käyttänyt, ovat nykyisin useimmiten loistavassa kunnossa, ja näin oli nytkin Makeniin asti. Kamakwien kaupungin tienoilla tie muuttui ”afrikkalaiseksi hieronnaksi”, kun ajoimme kohti Outamba-Kilimin kansallispuistoa. Kuvassa ylitämme Mongo-joen, joka on Mambolon kautta kulkevan Little Scarcies-joen haara. Kuvassa näkyvältä etäisyydeltä pitää lautalle ajaa! (Kuvat otettu mennessä ja tullessa)
Kansallispuistossa vastassamme oli hiljainen ja sähkötön metsäaukea ja joenranta. Mökit oli poistettu käytöstä, mutta alue oli muuten puhdas ja oppaita oli runsaasti meitä vastassa. Nautimme termarikahvit ja lähdimme kanooteilla hippoja katsomaan. Matkan varrella näimme kullanhuuhdontaa, kalastusta ja muutamia perheitä, jotka elinkeinostaan johtuen olivat pystyttäneet asumuksensa metsään. Tilasimme tuoretta kalaa seuraavaksi aamuksi.
Tunnin melomisen jälkeen hippoja alkoi kuin alkoikin pulpahdella pintaan ilmaa puhaltamaan. Kääpiövirtahepo on erittäin uhanalainen ja se elää vain Länsi-Afrikassa. Emme kauan hippoja häirinneet, vaan käänsimme kotiin päin. Koska kuvaaminen oli erittäin vaikeaa etäisyyden päästä, ostin ryhmällemme pääkaupungista puiset hipot muistoksi.
Paluumatkallamme Afrikan pimeys laskeutui. Se oli kuitenkin hieno elämys, koska oli täyden kuun aika. Uimme kuutamossa kansallispuiston puhtaassa jokirannassa. Laitoimme illallisen kaasulla ja sammutimme kaikki lamput syödessä. Kuun valoa ei häirinnyt yksikään ulkopuolelta tuleva valo, mutta kuutamo riitti.
Olimme majoittuneina neljään telttaan. Tyttöjen teltat olivat katoksen sisällä, varmuuden vuoksi. Moses halusi nukkua yövahtimme kanssa taivasalla patjan päällä. Hyttysiä ei näkynyt. Monet yössä kuuluvista äänistä kuuluivat erilaisille linnuille.
Retkioppaamme oli saapunut aamulla anivarhain ja olimme sopineet herätyksen seitsemäksi. Apinat pudottelivat puista mangoja telttojen ympärillä. Seurasimme niitä etäämpää, mutta kuvan saaminen oli jälleen vaikeaa. Opas luetteli kuusi eri apinalajia, joten kyllä apinoita maasta pitäisi edelleen löytyä. Luonnonsuojelualue onkin perustettu tänne siksi, että apinoita varastettiin aiemmin myytäväksi ulkomaille.
Lähdimme oppaan mukana patikoimaan metsäpolulle, jossa tutustuimme alueen kasvillisuuteen. Polun päätepisteessä kiipesimme vuorelle. Tämä osa Sierra Leonea on enimmäkseen alavaa sademetsäaluetta. Korkeimmat huiput ovat maan itäpuolella. Kauas kuitenkin mekin näimme.
Söimme, uimme, pakkasimme ja aloitimme kotimatkan. Kokosin mielessäni tämän retken parhaat annit. Olimme kokeneet ikimuistoisia elämyksiä. Joitakin asioita en ollut tehnyt sitten nuoruusvuosien. Joitakin kohdalle osuu ”once in a life time”.
Näkemistäni Afrikan eläimistä ovat tähän asti eniten mieleeni jääneet, valitettavasti, tulitikkulaatikon kokoiset pienet häiritsijät (torakat ja hämähäkit) ja tien päällä näkemäni kaksi kobraa. Tämän retken antina hippojen ja apinoiden lisäksi tämän joen rannassa oli myös uhanalaisen savanninorsun juomapaikkoja, mutta norsuja emme nähneet. Nyt on jo koululaisille kertomista!
Työkavereiden ja ystävien kanssa vietetty aika oli arvokasta matkallamme. Puolittain totta ja puolittain yhteistä huumoriamme on se, että minä olen ”vanha nainen”. Mutta kas, se ei haitannut, koska pojat ja Sanna visusti katsoivat, että pääsen yli joen, sillan ja vuoren rinteen.
Samaa ystävyyttä ja avunantoa me Sannan kanssa olemme kokeneet kaikilta kohtaamiltamme ihmisiltä tässä maassa. Se on perisierraleonelainen luonteenpiirre ja se tekee täältä poislähtemisen jälleen kerran vaikeaksi. Toki haikeus on suurin kaikkein lähimpien kohdalla. Poikkesimme matkan lopulla katsomassa pastori Allania, joka ei enää huhtikuulla ole ollut matkassamme mukana sairauskohtauksen tähden. Huomasin kohtauksen tullessa, miten huolissani olin ja miten läheiseksi työtoverini on tullut.
On aika katsoa huolellisesti lähipolulle ja on aika katsoa unelmoiden ja rukoillen kauemmas. Toivon, että tämä vanha nainen vielä pääsisi takaisin! Tällä hetkellä on kaikkein parasta lähteä kotiin lepäämään.
Kiitos kaikesta Taivaan Isälle ja kanssakulkijoilleni.
Sydänääniä Sierra Leonesta 